Vajavainen Kristitty

Nyt kun olen kertonut pääpiirteittäin menneisyyteni. Voin ehkä jakaa jotain siitä, miten hengellinen elämäni toimii tätänykyä. Jos elämäni on minulle jotain opettanut niin sen, että oma voima ja omat ansiot eivät vie minua minnekkään. Niillä tuppaa olemaan vain vääränlainen vaikutus uskonelämässä. Monesti oma onnistuminen tekee minusta ymmärtämättömän muitten ihmisten ongelmiin. Jos jokin asia ei ole minulle vaikea, niin silloin on vaikeampi ymmärtää miten se jollekkin toiselle voi olla. Kuitenkin kuljemme kaikki kristityt kohti voitto palkintoa. Kohti iankaikkistaelämää taivaassa Jumalan luona. Tätä tietä ei helpota yhtään se, että on mielenterveysongelmia. Monesti masennus, ahdistus, paniikkihäiriö tai jokin muu sellainen. Voi vaikeuttaa uskonelämää hyvin raskaasti. En toki väitä että ilman mielenterveysongelmia olisi loppu viimein sen helpompaa. Jokaisella on omat taistelunsa ja oma raadollisuutensa. Se kuuluu uskon vaellukseen, jotta me pysyisimme nöyränä. Minulla on tällähetkellä

Vaikka join usein yritin silti tehdä sen salassa. Joka aamu krapulassa itkin Jumalaa siitä minkälainen minä olen. Koin synnin tuntoa ja yritin aina tehdä parannusta. Kerta toisensa jälkeen minä kuitenkin huomasin herääväni krapulassa. En sietänyt enään itseäni joten päätin antaa periksi. Sanoin jo lähimmäisillenikin, että en minä tiedä mihin tässä enään uskoo. Hylkäsin uskon taistelun kokonaan. Rupesin juomaan vähän niin kuin vapaalla omallatunnolla. Päätin että nyt pidän hauskaa enkä enään taistele. Tuona aikana uskon hajottaneeni itseäni enemmän, kuin koskaan aikaisemmin elämässäni. En vain ymmärtänyt sitä itse. Jotain piti tapahtua, että minä nöyrtyisin. Jatkoin juomista aina kun ahdisti. Jos en muuten niin pieni hiprakka piti saada että pystyi käydä nukkumaan. Tapani juoda oli hyvin humala hakuista. Join aina järjen pois. Enkä muistanut oikeastaan paljoakaan edellisen illan tapahtumista. Yleensä meni niin sanotusti filmi poikki. Sitten eräänä iltana päätin lähteä taas ravintolaan.

Taistelin viinanhimoa vastaan ja mielialojani vastaan joka päivä. Aloin yhä enemmän ja enemmän kaivata Jumalaa elämääni. Minulla oli todella kova ikävä niitä aikoja, kun sain elää hänen lähellään. Päätin muuttaa lahteen omakotitaloon asumaan eroon kaikista muista. Irti kaikesta sosiaalisesta elämästä. Ulospäin kaikki näytti siltä että minulla meni hyvin, mutta sisimpäni vajosi vain syvemmälle synkkyyteen. Sain joltain osin alkoholinkäytön hallintaan, mutta sisimmässäni alkoi kyteä valtava ahdistus. Ahdistus sai minut aikaajoin kokonaan valtaansa. En arvostanut enään itseäni tippaakaan, enkä nähnyt minkäänlaista pakotietä. Sitten ajatus itseni satuttamisesta alkoi kummitella mielessäni. Rupesin tuntemaan mielihyvää tai jotain kaipuun tunnetta siitä että minun ei tarvitsisi enään elää. Aloin taas juoda salaa. Ahdistukseni menivät niin pitkälle, että en enään pärjännyt niiden kanssa kotona. Jouduin lähtemään sairaalahoitoon. Tämä hoito kesti 8 viikkoa, jonka jälkeen tulin takaisin kotiin.

Muutama vuosi sitten minun elämäni oli täynnä rutiineja ja tapoja joiden mukaan elin. Oli vakituinen työpaikka, asuntolaina ja hyvä auto ja niin edespäin. Elin tasaista tapakristillistä elämää. Minulle riitti että määrätyt käytösmallit toteutuivat elämässäni. Millään muulla ei oikeastaan ollut väliä. Työpaikallani minulla meni hyvin ja asiat tuntuivat muutenkin sujuvan kohtalaisesti. Kuitenkin jossain vaiheessa elämää huomasin joutuvani umpikujaan. En enään  viihtynyt työssäni enkä oikeastaan kotona. Kaikki muuttui pelkäksi suorittamiseksi ja selviytymiseksi. Voimani alkoivat hiipua, mutta en voinut tunnustaa sitä. Siihen aikaan ajattelin, että masennus ja uupuminen on vain laiskuutta. En ymmärtänyt näistä asioista yhtään mitään. Loppujen lopuksi asiat menivät todella huonoon suuntaan. Oma henkilökohtainen suhde Jumalaan oli vain tapa. Toki minä valitin kaikesta Herralle, mutta en silti elänyt arjessa Kristuksen kanssa. Oloni muuttui vain huonommaksi ja huonommaksi. Usein itkin itseni

Olen 31 vuotias mies Lahden Nastolasta. Olen sairastanut masennusta ja ahdistusta useamman vuoden. Olen huomannut, että monikaan ei ymmärrä millä tavalla mielenterveysongelmat voivat vaikuttaa uskon vaellukseen/elämään. Sen vuoksi olen päättänyt kertoa täällä hieman kokemuksiani ja tarinaani. Kertoa siitä miten Jumala on kuitenkin pitänyt huolta, vaikka se ei aina ole tuntunut siltä. Miten Herran on ollut armollinen ja pitkämielinen. Mikä meni omalla kohdallani väärin ja mikä minut  viimein erotti Jumalasta. Mikä minut viimein sai kääntymään takaisin Herran puoleen. Ja miten Herra nosti minut uudellee ja antoi uudistua uskossa. Tänä päivänä saan elää Jeesukseen uskovana, ristin työllä lunastettuna, vajavaisena kristittynä. Siitä kiitos kuuluu vain ja ainoastaan Jumalalle. Omalla voimalla en ole saanut aikaiseksi mitään hyvää. Vain tunnustamalla syntini ja ymmärtämällä heikkouteni ja vajavaisuuteni, on Herra päässyt vaikuttamaan minussa parannusta. Se on yksin Jumalan voimavaikutusta ei